DR!!GXEP6344fcaac557959f4ac1fa70000fa8fe03804d00cc06f46aFbg 2F*aachen_bold19þLiisan seikkailut lapsen ja aikuisen silmin Fb 1 Tiedätkö sinä mitä Liisa koki ihmemaassa seikkaillessaan? Kai olet ainakin kuullut Liisan seikkailuista, ainakin sen verran, että tiedät mistä puhun. Jos vastasit itseksesi "kyllä", mietipäs uudelleen. Toisen yrityksen jälkeen saatat hyvinkin huomata, ettet loppujen lopuksi tiedäkään kuin ne muutamat yleisesti tunnetut kohdat Liisan seikkailuista. Tietenkin voit todellakin tuntea kirjan, jos olet sen vastikään lukenut. Mutta minun kohdallani Liisan seikkailujen monimutkaisuus ja ällistyttävä epäloogisuus tuntuivat varsin erilaiselta kuin viime lukukerralla, josta tosin on ainakin neljä vuotta. Silloin olin siis 14-vuotias, ei siis enää mikään lapsi, ja olin jo lukenut kaikenmaailman mammuttikirjojakin, mutta Liisan seikkailut jäi hieman hämäräksi. Sittemmin olen ihastunut irrationaaliseen, järjettömän tuntuiseen viihteeseen, kuten Simpsoneihin, Beavis & Butt-Headiin, Douglas Adamsin kirjoihin, Tilsan sarjakuviin, ja nyt luettuani Liisan seikkailut, ihastuin myös siihen. Lewis Carroll kirjoitti tämän kirjan lapsille vuonna 1865, mutta voisin melkein vannoa, että lapset eivät tästä kirjasta kovin paljoa irti saa. Valitettavasti en ole päässyt Liisan vaikutusta pienempiin lapsiin testaamaan, sillä aikaa on ollut loppujen lopuksi aika vähän, mutta uskoisin että he eivät olisi ymmärtäneet kaikkea, mitä kirjassa tapahtuu, ehkä he olisivat hämmentyneet, tai jopa hieman pelästyneet kaikesta siitä eriskummallisesta, ehkä jopa hieman ahdistavista tapahtumista, minkä eteen Liisa joutuu. Silti kirjan alussa olevassa runossa kerrotaan tarinan syntyneen kolmen pikkutytön pyynnöstä. P Liisan seikkailut alkavat, kun hän näkee kanin juoksevan ohitseen. Hänestä ei tuntunut lainkaan omituiselta, että kani hoki itsekseen myöhästyvänsä. Vasta kun kani otti liivintaskustaan kellon, silloin Liisa kiinnostui asiasta enemmänkin. Jo tässä kohtaa tarinaan tulee unenomaisia piirteitä. Liisasta ei tunnu näinkään mahdottomat asiat kummallisilta, itseasiassa kaikki tuntui aivan luonnolliselta. (Juuri näin ainakin minun unissani juoni kehittyy. Tapahtumat saavat täysin irrationaalisia hyppyjä, eikä edellisten tapahtumien epäloogisuuksia huomioida, se tuntuu vain olevan ihan luonnollista.) Seuraavana Liisa syöksyy kanin perässä kaninkoloon ja aloittaa suunnattoman putouksensa alaspäin. Carroll on tehnyt tästä pätkästä ensimmäisen, jossa Liisan luonnetta esitellään. Liisa on rohkea, hyvin käyttäytyvä, ikäisekseen paljon tietävä, kenties jopa hieman näsäviisas tyttö, joka ei pelkää edes näin suurta putousta, vaan käyttää senkin ajan hyödyksi kertaamalla oppimiaan asioita. Samalla käy selväksi, että vaikka Liisa tietääkin paljon asioita, hän ei oikeastaan osaa niitä yhdistää käytäntöön, tai sitten hän ei vain ymmärrä asiayhteyksiä ja lukumääriä. Hänellä ei ole kuin kirjaviisautta, ei lainkaan elämänkokemusta. Toisaalta hän on hyvin huomaavainen muita kenties alla olevia ihmisiä kohtaan, joten hän ei pudota kuilun seinällä olevasta hyllystä ottamaansa purkkia alas, jolloin se saattaisi osua jotakuta otsalohkoon, vaan asettaa sen nätisti seuraavalle hyllylle. Liisalla on myös suhteellisen huono itsetunto, sillä miettiessään mihin maahan hän putouksen päättyessä joutuu, hän päättää ettei kysy keneltäkään siinä pelossa, että ihmiset luulisivat häntä tyhmäksi. P Pudotessaan Liisa ryhtyy leikkimään sanoilla ‘syökö kissa yökön’, saaden aikaan älyttömiä sanayhdistelmiä. Aivan kuten pikkulapset opetellessaan puhumaan, tai muuten vain nauttiessaan omasta äänestään. Sitten hän näkee lyhyen pätkän unta, ja oho! Ilmalento on päättynyt, Liisa laskeutuu turvallisesti risukasaan. Lapsen mielestä moinen päätös pelottavalle ilmalennolle on ehkäpä sopiva, mutta minun mielestäni kovin heppoinen. Tämä on nyt ehkä hieman jyrkkä mielipide, mutta koko kirja on tyyliltään sellaista, mitä joku mielikuvitusta runsaasti omaava pikkulapsi kenties kertoisi itselleen tai muille kertoessaan omaa satuaan. Carrollhan oli vaivautunut ja erittäin ujo muiden aikuisten seurassa, hän esimerkiksi kärsi änkytyksestä, mutta lasten, erityisesti pikkutyttöjen, seurassa hän tunsi itsensä vapautuneeksi. Toinen tapa, jolla mielestäni olisi helppo luoda samankaltaista tekstiä on avustaa itseään kemikaaleilla, tai sitten hankkiutua muulla tavoin niinsanottuun hämärään mielentilaan. P Aikana jolloin Lewis Carroll kirjoitti kirjansa, oli oopiumi muistaakseni suosiossa, varsinkin taiteilijoiden luomisvoiman lähteenä. Huhupuheena olen kuullut, että kirjailija oli joskus kirjoittaessaan mieltynyt polttelemaan piipullisen tai pari. Valitsin oikeastaan tämän teoksen aiheekseni esseetäni varten juuri sen vuoksi, että muistelin siinä olevan hienoja vertauskuvia sen aikaisesta huumeiden vapaammasta käytöstä. Silmäänpistävimpiä kohtia kirjassa on Liisan ja kaalimadon tapaaminen. Kaalimato istuskelee tattinsa päällä poltellen vesipiippuaan, Liisasta tai mistään muustakaan välittämättä. (Vesipiippua käytettiin yleisesti tuolloin juuri oopiumin polttamiseen.) Kaalimadon käytöksestä tuli ensimmäisenä mieleen japanilainen marihuanamestari, joka oli eräs hahmo elokuvassa ‘Nörtit paratiisissa’. Juuri tuollainen raukea esiintyminen ja salattu tieto, jota hän jakaa vasta hetken kuluttua. Liisan kerrottua ongelmansa Kaalimadolle, se neuvoo Liisaa nakertamaan sientä toivotun efektin saamiseksi, vaan ei kerro kumpaa puolta sienestä Liisan pitäisi ottaa, vaikka kertookin eri puolilla olevan eri vaikutuksen. Liisa nakertaa toiselta puolelta otettua sienenpalaa ja hänen leukansa valahtaa maahan. Hän yrittää korjata tilanteen syömällä äkkiä sienen toiselta puolelta ottamaansa palaa, ja hänen kaulansa venyy uskomattoman pitkäksi. Heh. Olisipa hienoa nähdä tämä nykyaikaisena Hollywood-produktiona. Mutta mitä vaikutteita lapset saavat mokomasta kirjasta? Joo, syödään sieniä! Niin, ja kakuista voi saada kummia viboja! Vaikka nuo taitavat kylläkin olla hieman varttuneempien tulkintoja, jotka kyllä ovat jo suhteensa tuollaiseen vakiinnuttaneet. P Liisan seikkailujen sopivuutta lasten kirjaksi on pohdittu ennenkin, ja aikuisen ihmisen ja lapsen näkemyseroissa on huomattu odotetun suurta vaihtelua. Mutta miten Liisa vaikuttaa teini- ikäiseen nuoreen. Siinä vasta kysymys. Itselleni tuottaa suurta hankaluutta keksiä, miten tämä kirja on minuun vaikuttanut. Kenties ei mitenkään. Ensin se tuotti minulle suurehkon paniikkitilan, johtuen siitä, että minun tehtävänäni oli kirjoittaa siitä essee. Sitten otin sen rennommin ja annoin sen viihdyttää minua. Vaikutus oli samankaltainen kuin jollain kevyen sarjan crazy-huumorikirjalla. Eri tutkijat ovat tarkastelleet teosta ties minkälaisena psykologisena vertauskuvana, oidipus- kompleksista syntymätuskiin, joita syvyyksiä tästä kirjasta voi hyvinkin osaava löytää. Mutta minä laittaisin koko kirjan puhtaan luomisvimman piikkiin. Uskoisin että Lewis on vain kirjoittanut suoraa tajunnan virtaansa, toki höystäen sitä mitä nerokkaimmilla sanataskuilla ja muilla jipoilla. Teini-ikäinen lukija lukee luultavammin Liisan ainoastaan pienoisella pakotuksella. Se on kuitenkin lastenkirjan maineessa. Onhan se toki erittäin lapsellinen, mutta ei siihen lapsi pysty perehtymään. Aikuinen lukija taas on luultavammin etsimmässä juuri näitä salattuja viestejä eli analysoimassa kirjan rakennetta, tai ihmettelemässä miten hitossa tällaista voi sanoa lastenkirjaksi, mutta en usko että hän saa tästä enää sitä tiettyä kokemusta mitä hän kenties oli etsimässä. P Lapsi kokee Liisan seikkailuista siltikin kaikkein eniten. Lukuikäinen lapsi jättää silti kirjan helposti väliin, sillä saatavilla on helpompiakin satukirjoja, ja luultavasti jo seikkailukirjatkin houkuttelevat. Sen ikäiselle lapselle ei vielä merkitse mitään Liisan klassikkoasema, ei ainakaan suoranaisesti, välillisesti kenties isosiskon tai -veljen tai vanhempien puheiden perusteella, kun käydään kirjastossa hakemassa jotain perehdyttävämpää kirjaa. Mutta silti myös vielä lukutaidoton lapsi voi nauttia tästä suunnattomasti. Hyvä lukija saa lapsen eläytymään Liisan maailmaan niin, että seuraavana yönä ollaan taatusti Liisan kanssa ihmemaassa. Mutta herkkä pikkuinen voi saada melkoisia traumoja, jos kovin painotetaan korttikuningattaren ‘pää poikki!’ -intoa. Itse lukeva lapsi osaa kyllä alitajuisesti jättää häntä järkyttävät kohdat vähäisemmälle huomiolle niin tarvittaessa. Loppujen lopuksi, kyllähän Liisan seikkailut aika kesyjä ovat, varsinkin kun ajattelee joitain muita satuja. Liisa on sentään tarinassaan koko ajan turvassa. Hänellä on aina mahdollisuus puolustaa itseään. P Tarinassa on myös pari kappaletta kiusauksen kohteita. Kummallekaan ei liiemmälti myötätuntoa kirjassa anneta. Murmeli raukkaa mokomat teekumppanit alituiseen nipistelevät, vain sen takia että murmelia sattuu väsyttämään, aina. Pilli, pieni lisko, on kuvattu erittäin avuttomaksi, ainaiseksi vaarallisten tehtävien haluttomaksi ‘vapaaehtoiseksi’. Häntäkään kohtaan Liisa ei osoita minkäänlaista sääliä, vaan jopa pihistää Pilliltä kynän oikeudenkäynnissä, ja jättää Pilli paran raapustamaan sormillaan tauluunsa. Tämä seikka oli minua kenties eniten huolestuttava piirre, ajatellen kirjan vaikutusta nuoriin lukijoihinsa. Lapset kyllä osaavat kiusata tovereitaan ilmankin, että sitä tällä tavalla kenties rohkaistaan. Osa Carrollin tyylistä näyttää olevan tuttujen käsitteiden konkretisoiminen. Se nostaa kyllä hymyn huulille jos lukija ymmärtää jo, mitä tarkoitetaan suosionosoitusten tukahduttamisella, ja saa lukea kuinka oikeudenpalvelijat sulloivat suosionosoittajat säkkiin ja istuivat päälle. Ajan kulumisen tai oikeastaan kulumattomuuden ja siihen sisältyvän vitsin oivaltaminen vaatii mielestäni jo hieman vanhempaa vastaanottajaa, tai ainakin lähistölle jonkun, joka voisi hämmentyneelle pikkuiselle selittää Ajan närkästymisen. P Tarina loppuu Liisan herätessä isosiskonsa sylistä. Hän kertoo siskolleen unestaan ja palaa sitten taloon sisälle. Sisko jää vielä hetkeksi joen rantaan ja miettii äsken kuulemaansa. Hän tuntee ylpeyttä siitä, että hänen pikkusiskonsa omaa moisen mielikuvituksen, ja hän voi myös itsekin kuvitella, miten luonnonäänet muuttuvat ihmemaan tapahtumiksi. Hänellä on vankka usko siihen, että vaikka Liisa kasvaa aikuiseksi, hänellä olisi aina se pieni osa lapsen iloa mukanaan muillekin jaettavaksi. Loppu, jossa kerrotaan yllätyksettömästi kaiken olleen vain unta, mutta tähdennetään juuri siinä olevankin ihmemaan suurin ihme. Kyllä Liisan seikkailut ihmemaassa on ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa, eikä sitä millään voi tuomita lapsilta kielletyksi. Lähdeluettelo: Carroll, Lewis 1865 Liisan seikkailut ihmemaassa Rintamäki, Lea 1977 Baldiksen oma pieni pää Kirjoittajan viime hetkon huomautus. Olen nyt siinä mielentilassa, jossa voisin hyvinkin kirjoittaa Liisalle kolmannen osan. Unen puute saa ihmisessä kummia aikaan. Hih... Baldis A