DR!!GFaXEP322796ccc62b07661156765800047047608305b0aa888807g F*aachen_bold19ž2Elämän ja tietoisuuden määritelmistä1Fa Jokaisella ihmisellä on jonkinlainen intuitiivinen käsitys sanan "elävä" merkityksestä. Kuitenkin useissa tarkasteluissa tarvitaan jonkinlaista määritelmää elämälle. Kaikilla ihmisillä on oma, usein yhtenevä, käsityksensä siitä, mikä on elävää ja mikä ei, mutta elollinen -käsitteen tieteellinen määrittely on tuottanut ongelmia. Yhden määritelmän mukaan elollisia systeemejä ovat systeemit, joiden toiminnan tuote on systeemi itse. Pohjimmiltaan määritelmä lienee oikea, mutta mielestäni sen, samoin kuin muidenkin elämän tietellisten määritelmien, etsimisessä on unohdettu eräs seikka, tai ainakin se on jätetty liian vähälle huomiolle. Kun meille sanotaan sana elämä tai puutaan jostain elävästä, mielemme täyttyy kuvilla erilaisista elämänmuodoista. Ihmisiä, koiria, puita, hämähäkkejä, bakteereja. Kun meiltä kysytään onko jokin systeemi elävä, tuskin kukaan ryhtyy pohtimaan tuottaako se toimiessaan itseään vaiko jotain muuta. Ihminen vertaa mielesään systeemin ominaisuuksia niihin ominaisuuksiin, jotka hänen mielestään kuuluvat elollisille olioille. P+ Tämän vertailun tulokseen ovat vaikuttamassa koko hänen elinaikanaaan saamansa tieto ja kokemukset mukaanlukien hänen kasvatuksensa ja kulttuuriperintönsä, samoin kuin se, mitä muut ihmiset ovat pitäneet elävinä, mitä eivät. Sanat, samoin kuin niiden merkityksetkin, ovat kulttuurievoluution tuotteita. Elävän määritelmä ei näin ollen tarkkaan ottaen olekaan fysikaalinen tai biologinen, vaan kielitieteellinen ongelma. Tästä saamme elämälle määritelmän, joka on tietystä näkökulmasta ainoa oikea: elämä on sitä, mitä ihmiset mieltävät elämäksi. Kuitenkin ihmisten mielipiteet siitä, mikä on elävää ja mikä ei, yhtyvät melko tarkoin. Liikkuva ja haukkuva koira on luultavasti jokaisen mielestä elävä ja kivi eloton. Tieteenharjoittajat tahtovat ymmärtää tämän yleisen käsityksen elämästä jonkin elämän "oikean", fysikaalisen määritelmän approksimaatioksi ja tästä syystä, samoin kuin elävien prosessien ja mahdollisesti elämän luomisenmahdollisuuden tutkimisen helpottamiseksi elämälle on etsitty useita konkreettisempia ja vähemmän yksilöriippuvia määritelmiä kuin edellisessä kappaleessa esitetty. On sangen helppoa löytää eläville olioille joitain yhteisiä ominaisuuksia, joista ainakin suurin osa löytyy jokaiselta elävältä olennolta. P+ Elävän olennon erottaa ympäristöstään rajapinta, joka tekee mahdolliseksi eliön käsittelyn ja havainnoinnin yhtenä yksikkönä. Rajapinta, esimerkiksi ihmisen iho, toimii myös suodattimen ja pumpun tavoin säädellen ja pitäen yllä eliön ja ympäristön eroja. Rajapinnan läpi eliöt siis vuorovaikuttavat ympäristönsä kanssa; ne ottavat sisäänsä ravinteita, energiaa ja informaatiota ympäristöstään. Ravinteet ne käyttävät itsensä tuottamiseen ja elossa pysymiseen tai lisääntymiseen (esim. lisääntymiskumppanin löytämiseen). Rajapinnan läpi myös poistetaan kuona-aineita ja välitetään informaatiota ulkomaailmaan sekä poistetaan liikalämpöä. Rajapinta siis tekee mahdolliseksi eliön olemassaolon itsenäisenä yksikkönä sekä pitää lisäksi eliön sisäisen tilan enemmän tai vähemmän vakaana ympäristön ominaisuuksien muuttuessa. (Toki jotkin eliöt ja lajit sopeutuvat ulkoisiin olosuhteisiin sisäistä tilaansa suuressakin määrin muuttamalla, esimerkkinä vaikkapa vaihtolämpöiset eläimet, joistä ääriesimerkkeinä jäätymisestä hengissä selviävät sammakkolajit). Eliöt ovat yleensä myös lisääntymiskykyisiä, eli siis kykeneviä tuottamaan lisää saman lajin yksilöitä, poikkeuksena muutamat lajien väliset risteymät (esim. muuli) ja muista syistä, esimerkiksi mutaation, vamman tai sairauden seurauksena steriilit yksilöt. Lajitasolla sen sijaan kaikki eliöt ovat lisääntymiskykyisiä, kun otetaan huomioon mahdolliset lisävaatimukset joita laji voi tarvia lisääntymiseensä; hedelmöityminen joillain lajeilla, loisten ja virusten isäntäeliöt, suotuisa elinympäristö, riittävä ravinnonsaanti jne. P+ Eliöiden massa ja koko kasvaa yleensä ajan mukana ainakin pidemmillä aikaväleillä tarkasteltuna etenkin eliön elämän alkuvaiheissa, eli eliö tuottaa itseään toimiessaan. Kasvua pidetään yleensäkin elämän ja hyvinvoinnin merkkinä. Sen sijaan pieneneminen ja kuluminen edustavat rappiota, kuolemaa, elämän puuttumista: eroosio, termodynamiikan toinen pääsääntö, entropia. Evoluution seurauksena eliöt ovat rakentuneet tarkoituksenmukaisesti, eli eloonjäämiskoneiksi. Yksi elävän olennon tunnusmerkeistä on sen taipumus pyrkiä jatkamaan tätä elämänä tunnettua olotilaa. Elävät välttelevät kuolemaa. Elolliset oliot ovat matalan entropian (eli kasautuneen informaation) keskuksia. Niissä informaation keskitiheys on suurempi kuin maailmankaikkeudessa ja niiden ympäristössä keskimäärin. Lisäksi niin kauan kuin organismi on elossa, sen sisältämä informaatiomäärä pysyy samana tai (yleisemmin) kasvaa. Esimerkiksi hedelmöitymisestä lähtien ihmisruumis monimutkaistuu koko ajan, solut erikoistuvat yhä pidemmälle, DNA-koodin kokonaismäärä kasvaa, aivojen hermosolujen pituus, haarakkeisuus sekä niiden välisten kytkentöjen lukumäärä kasvavat, eli ihmisessä oleva informaatiomäärä kasvaa, jolloin entropia eli epäjärjestys pienenee. Tietenkin elämän loppupuolella osa informaatiosta katoaa (dementia, syöpäkasvaimet, elimistön yleinen rappeutuminen) mutta siltiken ero maailmankaikkeuden ja jopa elinympäristön (miinus muut elolliset oliot) keskimääräiseen entropiaan on huomattava. Lisäksi on pantava merkille, että elollinen systeemi suorittaa informaation vastaanottamisen, prosessoinnoin ja tämän seurauksena ehkä mahdollisen lisäinformaation tuottamisen itse. Elollisen systeemin toiminnan tuote on systeemi itse. P+ Tästä saamme "informaatioteoreettisen" määritelmän elämän alulle ja lopulle sekä itse elämälle. Elämä alkaa, kun systeemi itse kykenee vähentämään entropiaansa (luonnollisesti oletetaan sopiva ympäristö). Elämä loppuu, kun entropia alkaa kasvamaan riittävän nopeasti, eliön siihen enää aktiivisesti vaikuttamatta. Kuuma sekoittuu kylmään, järjestys epäjärjestykseen. Systeemi kuolee. Esimerkiksi ihmisellä aivojen kuollessa tai riittävästi vahingoittuessa katoaa suuri määrä informaatiota, koko elinajan kokemukset ja muistot sekä niistä koostuva minuus. Vaikka tällaisessa tilassa olevan ihmisen ruumista voitaisiin pitää keinotekoisesti elossa, on ihmisyksilöä tämän määritelmän mukaan pidettävä kuolleena. Myös kokonaisen lajin informaatiomäärä näyttää kasvavan ajan mukana. Lajit hajaantuvat roduiksi ja alalajeiksi erikoistuen yhä pidemmälle. Lajit tuottavat lajeja jotka tuottavat lajeja. Ihmisyhteisö tuottaa valtavan määrän informaatiota päivittäin. Osa informaatiosta käytetään uuden informaation tuottamiseen. P+ Vahvempi versio tästä määritelmästä perustuu informaatioon tietoisuuden muodossa. Itsestään tietoisen olennon, esimerkiksi ihmisen, elämälle voidaan antaa seuraavanlainen määritelmä: ihminen on elossa silloin, kun hän tietää olevaansa olemassa, eli on tietoinen itsestään ja kykenee erottamaan itsensä ympäristöstään (fyysisen rajapinnan henkinen vastine). Tai oikeammin; niin kauan kuin tähän kykyyn tarvittava informaatio on tallessa yksilön aivoissa ja aivot ovat riittävän toimivat prosessoidakseen tätä informaatiota, sillä tuskin tajutonta tai edes syvässäkään koomassa olevaa ihmistä voidaan pitää kuolleena samassa mielessä kuin aivokuollutta saati sitten kiveä. Tämän määritelmän mukaan kuolema on minuuden menettämistä. Syntyhetki on hetki, jolloin yksilö saavuttaa tietoisuuden itsestään. Syntymä on minuuden heräämistä; ajattelen, siis olen. Ei-tietoisia olentoja tämä määritelmä pitää lähinnä automaatteina, ei niinkään itsenäisinä elävinä olentoina. Tämä määritelmä on ongelmallinen kahdestakin syystä: se on ristiriidassa sen kanssa mitä yleisesti mieletään elämäksi ja lisäksi se alistaa elämän määritelmän ehkä vielä vaikeammin määriteltävän - ja varmasti vaikeammin havaittavan - ominaisuuden, tietoisuuden, määritelmästä riippuvaksi. P+ Koska elollinen systeemi on oman toimintansa tulos, on elollinen organismi siis rekursiivinen prosessi, eli eliö on sekä itsensä syy että seuraus, tuote ja tuotantolaitos, resepti ja valmistusastia. Mutta eliön elämä ei kuitenkaan ole staattinen, muuttumaton prosessi, vaan jokainen eliön tila eroaa hiukan edellisestä. Kasvu, haavojen parantuminen, vanhuus, muistot ja oppiminen ovat tästä hyviä esimerkkejä. Parhaiten eliön tilan muuttuminen lyhyiden ajanjaksojen kuluessa käykin ilmi juuri esimerkiksi ihmisen mielen toimintaa tutkittaessa. Tunteet muuttuvat ajan kuluessa ja aivoissa syntyy uusia ajatuksia ja ideoita. Jokainen tila on tulosta edellisestä tilasta ja ulkoisista ärsykkeistä. Rekursiivisuus näyttää olevan olennainen osa kaikkea elämää. Koska systeemin toiminnan tuote on systeemi itse, ja jos oletetaan että ihminen ei saa ulkopuolisia ärsykkeitä, voidaan todeta tämänhetkisen aivojen tilan olevan suoraa seurauasta niiden edellisestä tilasta. Sama päetee koko eliöön. Ns. klassisen fysiikan periaatteiden mukaan tulisi ainakin teoriassa olla mahdollista konstruoida malli, joka täydellisesti kuvaisi esimerkiksi jonkin tietyn yksilön aivojen tilaa tietyllä hetkellä, ja sopivasti tulkittuna tästä mallista voitaisiin johtaa yksilön kulloinenkin mielentila, ajatukset ja kaikki muistot. P+ Aivojen toimintaa tutkittaessa on kuitenkin huomattu, että aivojen peräkkäiset tilat ovat toisistaan riippuvaisia tavalla, jta kutsutaan kaoottiseksi, eli mielivaltaisen pienet muutokset lähtötilassa voivat saada aikaaan valtavia muutoksia lopputilassa. Koska esim. aivojen lähtötilasta tehdyillä mittauksilla on käytännöllisistä ja periaatteellisistakin syistä (kohina, mittaustapahtuman aiheuttamat häiriöt aivojen normaaliin toimintaan, Heisenbergin epätarkkuusperiaate) äärellinen tarkkuus, ei aivojen tilaa koskaan voida mitata täysin täsmällisesti. Mittausvirheet johtavat siihen, että ym. mallin kuvaama aivojen tilan kehitys erkanisi nopeasti aivojen todellisesta tilasta mittaustarkkuutta pienempien erojen oikeiden aivojen ja niiden mallin välillä vahvistuessa ja kertautuessa ajan kuluessa yhä enemmän ja enemmän. Klassisen fysiikan periaatteiden mukaan mikään ei kuitenkaan teoriassa estäisi moisen täysin tarkan mallin rakentamista ja täysin virheettömiä mittauksia, jolloin aivojen rakenne ja aikakehitys voitaisiin ennustaa täysin. Tämä tietysti aiheuttaisi huomattavia ongelmia koko vapaan tahdon käsitteelle, ainakin jos jätettäisiin pois laskuista jumalalliset interventiot ihmisen mielen toimintaan ja ajatteluun, mikä mahdollistaisi fysiikan lakien rikkovan tietoisuuden toiminnan ja vapaan tahdon. P+ Ongelma kuitenkin ratkesi Heisenbergin esitettyä nimeään kantavan ns. epätarkkuusperiaatten, jonka mukaan kaikkia fysikaalisia suureita ei voida milloinkaan mitata täysin tarkasti, vaan kahta ns. ei-kommutoivaa suuretta - esimerkiksi hiukkasen nopeutta ja paikkaa - mitattaessa toisen tarkempi mittaaminen aiheuttaa toisen mittauksen epätarkkuuden kasvamisen. Mittauksien epätarkkuuksien tulon suuruuden kertovan ns. Planckin vakion arvo on kuitenkin niin pieni, että normaalioloissa (eli ihmisen normaalisti havaitseman aika-, pituus- ja energiaskaalan puitteissa) epätarkkuusperiaatteen vaikutusta ei havaita, vaan ilmiö käy selväksi vasta hyvin pienen mittakaavan ilmiöissä. Normaalisti epätarkkuusperiaate havaitaan vasta kvanttitason ilmiöissä, eli atomeja ja alkeishiukkasia tutkittaessa, mutta tietyissä tilanteissa, esimerkiksi juuri epälineaaristen eli kaoottisten prosessien yhteydessä, Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta johtuvat fysikaalisten suureiden arvojen vaihtelut voivat vahvistua moninkertaisiksi ja saada aikaan normaalioloissa havaittavia ilmiöitä. Eräs tällainen tämän ilmeisesti maailmankaikkeuden perimmäiseen olemukseen sisäänrakentuneen ominaisuuden manifestaatio on ilmeisesti tietoisen olennon vapaan tahdon mahdollisuus. Epätarkkuusperiaatteella voidaan myös seslittää kauniisti ja yksinkertaisesti maailmankaikkeuden synty ja olemassaolon mahdollisuus. Näyttää että epätarkkuusperiaate on tärkeimpiä niistä tekijöistä jotka mahdollistavat sekä maailmankaikkeuden että sen (ja itsensä) olemusta pohtivien olentojen olemassaolon. P+ Tutkittaesa elollisen yksilön sijasta kokonaista eliöyhteiskuntaa voidaan todeta samankaltaisten lakien olevan voimassa suuremmassakin mittakaavassa. Ekosysteemin eliöiden määrää kuvaavat funktiot ovat epälineaarisia ja näin ollen saavat kaoottisesti vaihtelevia arvoja. Rekursiivisuudesta seuraa kuitenkin yksi ongelma. Olemme määritelleet eliön syntymän hetkenä, jolloin eliö kykenee itse vähentämään entropiaansa. Ihmisellä tämä hetki on kohtalaisen selvästi hedelmöityminen. Munasolu tai siittiö yksinään ei kykene kasvamaan ja tuottamaan kasvavaa ja ajan mukana heterogenisoituvaa alkiota, sen sijaan hedelmöitynyt munasolu kykenee. Joillain muilla lajeilla tilanne on ongelmallisempi, esimerkistä käykööt hyönteislajit, joilla hedelmöitymättömät munasolut pystyvät myös tuottamaan jälkeläisiä. On kuitenkin kiintoisaa huomata, että esimerkiksi muurahaisilla hedelmöitymättömistä munasoluista kehittyneet yksilöt ovat steriilejä; lieneekö syynä geenikannan diversiteetin säilyttäminen? On myös argumentoitu jotta hyvin sosiaalisten hyönteisten kyseessä ollessa olisi mielekkäämpää käsittää yksi yhteisö (esim. muurahaispesä) yhdeksi yksilöksi. Tämä on kuitenkin tämän tarkastelun kannalta tarpeeton spekulaatio ja tuo muassaan muitakin ongelmia (esimerkiksi tällaisen kollektiivisen yksikön rajapinnan määrittelyn vaikeuden; mahdollisesti rajapintana voisi toimia yhteisön DNA-koodiavaruuden alueen ulkopinta. P+ Toinen lisääntymiseen liittyvä ongelma on yksilön käsitteen määrittely jakautumalla lisääntyvillä lajeilla; elämän alun ja lopun tarkastelun suhteen tällä ei ole niin suurta merkitystä. Itse asiassa jakautumalla lisääntyvien eliöiden ythä sukupuuta voi pitää tietyssä mielessä yhtenä "laajennettuna" yksilönä tai sitten pitää jakautumistapahtumaa samanaikaisesti sekä kuolemana että kahtena syntymänä. Toisaalta tietääksemme jakautumalla lisääntyvistä lajeista yksikään ei ole itsestään tietoinen, joten ehkä niitä ei ole lainkaan tarpeen käsitellä yksilöinä, vaan pikemminkin yksiköinä tai geenien kopiokoneina. Jos taas tarkastellaan elämän syntyä pikemminkin käsitteen "yksikkö" kuin "yksilö" valossa, havaitaan samojen molekyylien ja DNA-informaatiopätkien jatkavan matkaansa ajassa taaksepäin sukupuolvien ja lajien halki, jolloin kaikki elollinen on ikään kuin yhtä yksilöä suuressa kaiken elävän sukupuussa. jokainen sukupolvi palautuu edelliseen joka palautuu sitä edelliseen ja niin edelleen, kunnes saavumme elämän todelliseen alkuun. P+ Lähes aina luonnonilmiöiden ollessa kyseessä on innokas luokittelija tuomittu epäonnistumaan tai ainakin löytämään luokkien väliin tai useampaan luokkaan samanaikaisesti kuuluvia objekteja. Jako elävään ja elottomaan ei ole poikkeus. Esimerkiksi perinteisen, pelkästään lisääntymistä ja kasvua elollisen kriteereinä pitävän määritelmän mukaan eräät savikerrostumat ja kiteet ovat eläviä, ne kun pystyvät kasvamaan ja niistä irronneet palaset pystyvät toimimaan keskuksina uusille kasautumille. Kuriositeettina mainittakoon, että eräät teoriat ehdottavat elämän itse asiassa alkaneen epäorgaanisista itseään kopioivista yksiköistä. Perinteinen elottoman ja elävän rajalle kuulunut olio on virus. Kuten tiedettyä, virukset lisääntyvät, mutta eivät kykene siihen itsenäisesti, joten tämän perusteella niitä voi väittää elottomiksi. Toisaalta useat loiseläimetkin vaativat jossain elämänkiertonsa vaiheessa isäntäeliötä, jota ilman lisääntyminen ei onnistu. Tällä perusteella tuskin kukaan kuitenkaan väittää parasiitteja elottomaan luontoon kuuluviksi. Virukset eivät myöskään juurikaan kasva eivätkä lisää informaatiosisältöään ainakaan yksilöinä, vaan kasvavat ainoastaan lukumääräisesti. Myös aineenvaihdunta viruksilla on vähäistä. Kuitenkin viruksilla on havaittavaissa elämään liitettyjä tunnusmerkkejä; rajapinta, geneettinen koodi ja (rajoitettu) lisääntymiskyky, jotka tuntuisivat oikeuttavan ne elämän piiriin kuuluviksi. P+ Suurempia ongelmia tulevat luultavasti tuottamaan ns. a-lifen eli keinotekoisen elämän tuotokset. On esitetty mielipiteitä, joiden mukaan minkä tahansa kriteerijoukon mukaan joka määrittelee normaalit virukset eläviksi, ovat myös tietokonevirukset eläviä ja näin ollen ensimmäiset keinotekoisen elämän lajit ovat jo syntyneet. Tietokonevirusten mieltäminen elämäksi on kuitenkin vaikeaa useastakin syystä: ne tarvitsevat aina "isännän" eli tietokoneen voidakseen lisääntyä, ne ovat ihmisten tuottamia mikä joidenkin katsantokantojen mukaan estää ehdottomasti niiden kuulumisen jumalallista alkuperää olevaan oikeiden elävien joukkoon, sekä niiltä puuttuu kaikille "perinteisille" lajeille yhteinen piirre: aineeseen perustuva rakenne. Tietokoneviruksethan ovat periaatteessa täysin aineettomia, pelkkää informaatiota, eivätkä välttämättä vaadi olemassaoloonsa ja liikkumiseensa radioaaltoja tai valopulsseja aineellisempaa väliainetta. Konkreettisimmillaankin tietokonevirukset ovat vain erisuuntaisia magneettisia alueita disketin pinnalla tai merkkejä tietokoneen monitorilla tai ruudulla. Ongelma sivuutetaan useimmiten tietysti sanomalla että tietokonevirukset ovat "vain ohjelmia". Vakavampia pohdintoja tulevat luultavasti ennemmin tai myöhemmin esimerkiksi itsestään kehittyneet tai useammista ohjelmista risteytyneet viruksenkaltaiset ohjelmat, jotka elävät vaikkapa maailmanlaajuisessa Internet-tietokoneverkossa, ilman ihmisen väliintuloa syntyneinä. Ja jos tekoälytutkimus joskus onnistuu tuottamaan itsestään tietoisen koneen, voidaanko sitä pitää elävänä ? Voiko sittenkin olla tietoisuutta ilman elämää ? Entä elämää ilman tietoisuutta ? P+ Viime aikoina suurta kiinnostusta herättänyt ja käytännön sovelluksillaan menestystä saavuttanut ns. sumea logiikka antaa myös erään katsantokannan elämän määrittelyyn. Sumeassa logiikassa perinteistä Boolen kaksiarvoista logiikkaa (jossa jokin lause on totuusarvoltaan joko tosi tai epätosi, puuro joko kylmää tai kuumaa, mutta ei mitään siltä väliltä) on laajennettu käsittämään ja käsittelemään totuusarvoltaan epämääräisiä lauseita ja suureita. Useat ihmisten jokapäiväisissä elämässä käyttämistä määreistä ovat luonteeltaan sumeita pikemminkin kuin kaksiarvoisia; kuka osaa kertoa tarkalleen missä kulkee vanhan ja nuoren, lämpimän ja kylmän, hyvän ja pahan, elävän ja elottoman raja ? Sumeassa logiikassa jonkin lauseen totuusarvo voi sijoittua Boolen logiikan totuusarvojen yksi (tosi) ja nolla (epätosi) väliin. Tällöin lauseen "ihminen on elollinen" totuusarvo voisi elävän ihmisen tapauksessa olla 1, lauseen "kivi on elollinen" 0 ja lauseen "virus on elollinen olio" totuusarvo vaikkapa 0,6. Tällöin jonkin suureen täsmällisestä määrittelystä ei tarvi kantaa huolta, koska jo teorian perusteissa odotetaan ja osataan varautua epäselviin ja rajatapauksiin. Voidaan siis tyytyä siihen että osa ilmiöistä ei kuulu täysin elollisiin eikä elottomiin, vaan omaa molempien ominaisuuksia. Elollisten luokka muodostaa ns. sumean joukon, jonka rajat eivät ole terävät ja tarkat, vaan häilyvät ja asteittain elottoman luokan rajoihin sekoittuvat. P+ Toinen, suurta mielenkiintoa herättänyt perustavalla tavalla tähänastisesta yksilökeskeisestä tarkastelusta eroava näkökulma elämään yleensä ja evoluutioon erityisesti on geenien kannalta elämää tarkasteleva ns. itsekkään geenin teoria, jota tarkastellaan yksityiskohtaisemmin luojansa Richard Dawkinsin teoksessa Geenin itsekkyys. Teorian kantava ajatus on, että elämän perusyksikkö ei olekaan yksilö, vaan perimän (eli siis informaation) yksikkö eli geeni. Teorian mukaan yksilöt ovat vain (yksi) geenien tapa siirtää itseään (tai oikeammin kopioita itsestään) eteenpäin samalla osuuttaan geenivarastossa kasvattaen. Eliöt ovat vain geenien rakentamia ja ohjaamia eloonjäämisautomaatteja, joita geenit käyttävät itsensä olemassaolon jatkamiseen ja kopioidensa lukumäärän lisäämiseen. Varsinaista itsenäistä merkitystä eliöillä ei sinänsä siis ole, ja elämän perusyksikkönä tulisi pitää geenejä. Teorian avulla on pystytty selittämään useita ilmiöitä sekä evoluutiossa että eläinten käyttäytymisessä, mikä perinteisen lajikeskeisen evoluutioteorian valossa usein vaikuttaa täysin järjenvastaiselta. Tämä teoria siirtää kuoleman useimmiten eloonjäämisautomaatin kohtaloksi, geenit ovat huomattavasti yksilöä pitkäikäisempiä. Ainoastaan lajin sukupuuttoon kuoleminen tai epäsuotuisa (esimerkiksi steriiliyttä aiheuttava) mutaatio voi tappaa geenin, yksilön kuolema on aina paljon jokapäiväisempi ja merkityksettömämpi tapahtuma. Kumpi olikaan ensin, muna vai kana ? fITaru perustuu Counttisedän sivarin projektiesitelmään, joka puolestaan perustuu lukion kakkosluokan aineeseen. P+ 2Kirjallisuutta: 3Cairns-Smith, A.G.: 4Evolving the Mind 3Crick, Francis: 4Elämän synty 3Darwin, Charles: 4Lajien synty 3Davies, Paul: 4Atomin haamu 3Dawkins, Richard: 4Sokea kelloseppä 3Dawkins, Richard: 4Geenin itsekkyys 3Dawkins, Richard: 4River out of Eden 3Heinämaa, Sara; Tuomi, Ilkka: 4Ajatuksia synnyttävät koneet 3Jaynes, Julian: 4The origin of Consciousnes in the Breakdown of the Bicameral Mind 3Krohn, Leena: 4Matemaattisia olioita tai jaettuja unia 3Krohn, Leena: 4Tribar 3Mustelin, Nils: 4Elämää maailmankaikkeudessa ? 3Penrose, Roger: 4The Emperor's New Mind 3Penrose, Roger: 4Shadows of the Mind 3Sachs, Oliver: 4Mies joka luuli vaimoaan hatuksi 3Scott, Alwyn: 4Stairway to the Mind 3Weinberg, Steven: 4Dreams of a Final Theory A